Näyttelijä

Haastattelut Julkaistu

Työskentely freelancerina pakottaa liikkeelle, miettimään ja kehittämään omia juttuja. Kotona ei voi istua odottamassa yhteydenottoa. Luottamus omaan ammattitaitoon on löydettävä omasta itsestä.

Noora Dadu, 33 v.

Kaikki omissa käsissä

Elämäni on tasapainottelua liian täyden ja liian tyhjän kalenterin välillä. Epävarmuuden vastapainona on vapaus seurata omaa intuitiota, löytää juuri ne ihmiset ja aiheet, joiden parissa haluaa työskennellä.

Freelanceerius on usein pakon sanelema ratkaisu. Taloustilanteesta ja kulttuuripolitiikasta johtuen pitkiä pestejä ei ole tarjolla, varsinkaan Helsingissä. Kilpailu on kovaa. Itse tiedän tällä hetkellä työni noin vuodeksi eteenpäin.

Monet tekevät muuta kuin perinteistä näyttelijäntyötä, kouluttavat yritysmaailmassa tai toimivat teatteria soveltavissa projekteissa, esimerkiksi hoitolaitoksissa. Joillain on toinen ammatti teatterin rinnalla. Harvalla näyttelijällä on valmistuessaan kontaktiverkostoa. Sen rakentuminen vie vuosia.

Olen leimallisesti teatterinäyttelijä, vaikka teen töitä myös televisiolle ja radiolle. Näytelmien lisäksi teen keikkaa ja omia esityksiä yksin tai yhdessä kollegoitteni kanssa.

Viime vuodet minua on työllistänyt Susanna Kuparisen ohjaamat Eduskunta-esitykset Ryhmäteatterissa sekä Teatteri Takomon produktiot. Niistä suuritöisin ja opettavaisin on ollut "Estella ja Sofia"-trilogia.

Teatteri elinehto

Trilogia sisältää kolme ystävyyttä käsittelevää esitystä, joissa näyttelen ystäväni ja kollegani Joanna Haarttin kanssa. Olimme mukana tekoprosessissa alusta lähtien. Kaksi viimeistä osaa suunnittelimme lähes kokonaan kaksin, ohjaajan kutsuimme mukaan vasta loppumetreillä.

Päätösosaan ohjasimme ja näyttelimme myös puolituntisen mykkäelokuvan. Vastuunotto ja heittäytyminen ennestään hieman hämärille alueille oli paitsi vaativaa myös antoisaa.

Teatteri Takomo merkitsee minulle mahdollisuutta luoda taiteellisesti korkealuokkaista, rohkeaa ja kokeellista teatteria ilman tuotannollisia paineita. On myös hienoa työskennellä samojen ihmisten kanssa pidempään. Haittapuolena on budjettien ja palkkojen pienuus.

Takomo sijaitsee Helsingin keskustassa. Poikkitaiteellisuudestamme huolimatta tai kenties juuri sen takia, yleisö on löytänyt meidät. Pari viimeistä vuotta on tupa ollut jatkuvasti täynnä.

Olen harrastajateatterin kasvatti, tyypillinen broileri. Menin kymmenvuotiaana Kuusankosken Teatterin lapsiryhmään. Olin eläväinen lapsi, luokan "pelle", ilmaisutarvetta yli tarpeen.

Sain heti vaativia osia. Ensimmäisenä vuonna esitin lasten sydämiä repivää noitaa ja kuningasta, joka keitti alamaisiaan. Se oli hienoa aikaa. Teimme Kuusankoskella kunnianhimoisia juttuja, klassikoista ja musikaaleista omiin juttuihin.

Murrosikään ehtiessäni teatteri oli minulle elinehto. Vietin illat harjoituksissa ja esityksissä tai ohjasin pienempiä. Lukioiässä olin lähestulkoon burnoutin partaalla. Tahti oli kova, mutta rakastin sitä kaikkea, enkä halunnut jättää väliin yhtäkään produktiota. Lepääminen ja tekemättömyys ovat taitoja, joita olen opetellut vasta aikuisena.

Uravalinta oli minulle selvä alusta pitäen. Aloin miettiä Teatterikorkeakouluun pääsemistä luultavasti liian varhain, jo yläasteella. Ensimmäisen kerran hain Teatterikorkeakouluun lukion toisella luokalla. Helsinkiin muutin heti yo-kirjoitusten jälkeen.

Pääsykokeissa kuitenkin jäädyin. En uskaltanut improvisoida. Raatilaiset tuijottivat, kaikki oli kamalaa. Vuosikymmenen harrastajakokemuksesta ei ollut mitään apua.

Monipuolisuutta, ennakkoluulottomuutta

Ensimmäisenä välivuotenani matkustelin, tein töitä kirjakaupassa ja odotin seuraavia pääsykokeita. Olin ajoittain sietämättömän epävarma. Tulevaisuus pelotti. Käänne tapahtui, kun minut hyväksyttiin ammattijohtoiseen Ylioppilasteatteriin.

En ollutkaan täysin haihatellut. Näyttelin lahjakkaiden ihmisten parissa ja pärjäsin siinä missä muutkin. Itsetuntoni kohosi. Kaksi vuotta näyttelin teatterissa, jonka seinät puhkuivat satavuotista uhmaa, vimmaa ja rakkautta.

Elätin itseni satunnaisilla töillä ja sukulaisten almuilla. Hain kouluun joka kevät. Viidennellä yrittämällä pääsin vihdoin Teatterikorkeakouluun. Alku ei kuitenkaan ollut ihan kivuton. Ero Ylioppilasteatteriin oli suuri sekä taiteellisesti että maailmankuvallisesti. En varmasti ollut opettajien unelmaoppilas.

Vasta saatuani lapsen ja oltuani vuoden äitiyslomalla aloin arvostaa opetusta. Löysin uusia puolia näyttelijälaatuuni. Oli tajunnanräjäyttävää saada ensimmäistä kertaa yleisö nauramaan.

Kolmannen vuosikurssin aikana voitin Veikko Sinisalo-lausuntakilpailun. Valinta Vuoden nuoreksi lausujaksi toi esiintymistilaisuuksia. Tein keikkaa, opiskelin, sain toisen lapsen ja lopulta, viiden opiskelu- ja kahden äitiyslomavuoden jälkeen valmistuin teatteritaiteen maisteriksi.

Valmistumisen kynnyksellä pelotti. Vaikutti kuin näyttelijät olisi jo luokiteltu, kuin joku olisi päättänyt, että tuo on hauska, tuo vakava, tuo menee leffoihin tai tuo jonnekin muualle. Työtarjoukset tai niiden puute voivat vääristää minäkuvaa. Yritin olla välittämättä paineista ja etsiä paikkaa jossa viihdyn. Se on ollut ihan toimiva metodi.

Pidän itseäni ennakkoluulottomana ja monipuolisena näyttelijänä. En pidä luokitteluista. Löydän itsestäni sekä voimakkaan, hauraan että hassun puolen. Olen kiinnostunut kaikesta taiteesta, ja kulutankin sitä aika lailla. Rakastan myös älyttömyyksiä ja mustaa huumoria, Pirkka-Pekka Petelius on oman ikäpolveni Topelius.

Puoliksi palestiinalaisena olen aina seurannut palestiinalaisten kamppailua olemassaolostaan.
Koordinoin Jeniniläisen Freedom-teatterin vierailun Kansallisteatteriin, koska halusin tukea heidän väkivallatonta vastarintaansa ja rikkoa Suomessa näkyviä stereotypioita. Tällä hetkellä valmistan Palestiina-aiheista sooloesitystäni.

Kuunnelkaa itseänne

Näyttelijän täytyy opetella ulkoa valtava määrä tekstiä. Jokainen tekee sen tavallaan. Joskus teksti sulahtaa päähän helposti, välillä sitä pitää tunkea kurkusta alas puoliväkisin.

Näyttelijän pitää ymmärtää teksti. Hänen pitää kuunnella, heittäytyä, improvisoida ja kyetä toimimaan ryhmässä. Lavalla on käytettävä ääntä sen vahingoittumatta. Joskus asiat harjoituksissa sujuvat kuin itsestään. Taitoa tarvitaan erityisesti vaikeissa kohdissa.

Kouluaikoina kuvittelin olevani immuuni roolihenkilöilleni. Kuvittelin että hyvä näyttelijä kestää mitä vaan. Nykyään yritän olla herkempi. Myös palautuminen on näyttelijän tekniikkaa. Jotkut suurkuluttavat liikuntaa, toiset alkoholia. Kahden kouluikäisen äitinä minä lipitän lähinnä kamomillateetä, pötköttelen sohvalla tai jumitan internetissä.

Näyttelijä saa paljon palautetta, sekä ohjaajilta että kriitikoilta. Negatiivinen kritiikki voi masentaa ja luoda varjon esityksen päälle. Vaikka kritiikki tuntuu joskus epäreilulta, se pitää kestää.

Näyttelijöihin liitetään paljon kliseitä. Mielestäni näyttelijän ei tarvitse olla räiskyvä persoona. Oikeastaan siviilipersoonalla ei ole työn kannalta mitään merkitystä. Ainoa mikä merkitsee, on se mitä näyttämöllä tapahtuu.

Ujous ja sulkeutuneisuus näyttämöllä voi olla todella kiinnostavaa ja kaunista. Toisaalta moni ujo ihminen muuttuu näyttämöllä vastakuvakseen. Oma lavapersoonani eroaa paljon siviilipersoonastani. Saatan olla lavalla energinen ja dynaaminen, viettelevä ja hauska. Vapaalla sählään, äyskin ja haahuilen vailla päämäärää.

Näyttelijäksi haluaville sanon: kuunnelkaa itseänne ja niitä, jotka uskovat teihin. Vaikka suunnitelmat muuttuisivatkin, itseluottamuksesta ei ole haittaa. Valmista maailmaa ei ole. Me itse muokkaamme maailman sellaiseksi kuin haluamme. Mikään ei ole yhdentekevää.

Haastattelu ja teksti: Jukka Vuolle
Kuvat: Rami Marjamäki

Ammatit

Jaa artikkeli